"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla äänellä.
"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin…"
"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan… Kovaa kohtaloa vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen…"
"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä pelasta…"
"Taas joutavoit… Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun…
Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia
Hanhilahden olevan puolillaan… Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani…"
He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.
"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi…"
Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä, alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu jäntevyyttä.
"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.
"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole nähnyt…"