"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"
"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska… Järvellähän usein sattuu tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven…"
Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.
"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin…" sanoo Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.
Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime hetkessä.
Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan luonnollinen asia…
Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.
* * * * *
Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset jäädyttivät järven peilisileäksi.
Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi… Saattaisi siinä pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla…