Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä kutkuttaisi…
Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli kirkkomaassa…
Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.
Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika. Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi. Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi, uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen palvelijoiden kanssa.
Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.
"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa… Kukka poiki… Ja arvaa!… Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran… valkoisen, oikein sievän…"
"No elähän!"
Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.
"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."
Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.