X
Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve oli.
On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.
Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt olisivat ostaneet paljon enemmänkin.
Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti, vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni. Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan…
Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli varmaan aikonut.
Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt tekemättä.
Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen, semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä, kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, — jos ei nyt heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat poltettaviksi.
Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion, saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla aukealla…
Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti… Kun hän nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.