Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.
"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka huuliparta.
"Se tämä on", vastaa Simo.
"Mistä päin vieraat?"
"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.
Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja, jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.
He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin. Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja tiettömien taivalten takana.
"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut…
Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.
"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.
Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen, pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan pahoin.