Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt hiihtävänsä suoraan itää kohden.
Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.
Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi. Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa…
Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.
Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta kohden.
Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia ohimoitaan jäähdyttääkseen…
Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista viikkoa kiveliöitä hiihtänyt…
Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi jotakin… niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi…
Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa takaisin, jos hänet murhaatkin!
Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä, jonka toinen on tehnyt… Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta…