Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan: kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!
Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut…
Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa perille pääsemässä?
Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.
Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.
Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään… Äkkiä lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.
Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.
* * * * *
Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut. Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.
Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle. Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.