"Puhui… Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan niistä irti päästä… Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu…"
Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!…
"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat nyt Utuniemestä kaikota… Niin kummia se uskoi… Pelättiin jo, että kuinka käy, kun vielä on raskaana…"
"Entäs nyt… Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo rohkeammin.
"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän Rantamaulassa… Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen… Lehmiään ja lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa poissa on…"
Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi, muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt… ja Selmaa, joka kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada? Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?
Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat voineet olla onnettomuuteen johtamassa…
Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?
Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen, selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?
Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton. Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan papin puheille ja kertoa kaikki…