Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka pohjoinen, peräntakainen puhaltaa… saisi laskea selkävesiä koko välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.
Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä… Hänen kuvansa ovat iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin…
Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui, että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi, kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi. Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.
Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat, ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta…
"Terve ja vankka poika."
Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin… Sen vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että ehtisi ristiäisiin, — semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.
Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita kiitää kuin lentävä lintu…
Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.
Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?
Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä, jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti…