Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.
Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen nauhalakin ympäröiminä…
Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä rivi… Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.
Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin mielin, veneen perässä.
Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut
Simoa ja kotia.
"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa on miellyttävä hämärä.
Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.
Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.
"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen päältä.
Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja silmää sitten Selmaan.