Mutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän alta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi syömään.
Ei virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja koetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut… Kun vain ei olisi varastanut…! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että Ullan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin — olivat aina Mikolle sanoneet.
— Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi kuulua, — mietti Mikko. — Varkaalle minä olen vihainen kuin helvetti… Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota kuuluu nuorempana harjoitelleen…
"Tapasitko Ojalaista?" kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa saanut paikatuksi.
Eino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi ja toisella suupielellä vastasi:
"Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä."
"Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja ympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa… Lähtisitkö sinä toiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?"
Taas vastasi Eino toisella suupielellä:
"Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä…"
"No en minä kesken syöntiäsi… ja keskissä tässä on vielä kintaanpaikkaus minullakin…"