Siihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee kumppaniksi urakkaan.
Kun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä paikoilleen — leivästä ei jäänyt muruakaan —, alkoi hän kopeloida tupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa oli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin laiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä pivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.
"Pane tuosta minun kukkarostani", tarjosi Mikko.
Sanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.
Samassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.
"Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä", sanoi Mikko.
Piika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän korjannut.
Ja Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.
Mutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta pyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän, pikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin ammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso rulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja sianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja nosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja tulitikkupaketin vieressä.
Ja sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan rautapikka kummallakin olallaan.