Akkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän ja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.
* * * * *
Myllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli Ojalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen oli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei ollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi kädessään.
— Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, — sanoi itsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin silmäämään.
Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla, laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin… Känä suussa hän nytkin kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään ansaitsemaan… Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä enimmäkseen.
— Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään talvena, — mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen. — Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä kuppaamisella olisi saanut… Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin… ei jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa… nälkää on kurrannut monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia keittää…
— Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta… Nyt se kyllä taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja omasta vainiostaan keräilee…
Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa…
Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa…
Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.