"Jopa sitä nyt on sysittykin", sanoi Eino.
"No joo… ja huomenna lisää", myönsi Mikko.
Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään, Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.
Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat, kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat…
III
Tämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko oli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että kantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen majaillut kylän takalistoilla.
Hänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja paksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä oli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton laiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.
Siinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja myllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli monta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana myllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka toimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan myllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja Ojalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon myllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko myllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi, niin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua valkoiseksi kinokseksi.
Eiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka vesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä teroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa apuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja, milloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.
* * * * *