Apunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri kädessään…
"Jo on myllyvettä", hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja vauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.
Virnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä tuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään. Siihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa pyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat…
Mikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut kivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut jäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin oli jo eilen toriin säkistä löysännyt — ja nyt oli myllyvettä karttunut yön aikana aivan yllin kyllin…
Mikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten nostamaan tampulaa rännistä… Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää ränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven seisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven pintaa…
Se oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia… tämä vesien vallaton pauhu ja sauvakan hauska hyppely… Hän riensi myllyyn.
Kivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä kivenlautemille…
"Onpa vettä… terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan… jopa hikkaa kaunan, ettei silmä erota… jo saapi, saakuri soi, Herrala taas semmoisia jauhoja, ettei vertaa", hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan jauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko kourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.
Tyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja helisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan…
— Hei vaan! Kevät on tullut… Kylmä ja nälkä loppuneet!