Aurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että kaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa. Herralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin lämpöisesti, että hikeen löi…

Jo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi eikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen huipuilla…

Onnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut. Ruokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat… Hei vain!

Jo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat tulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä purossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli lapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia, joihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.

Ojalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut enää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta lapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän poikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti leikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä. Pojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli ammatissaan.

Siinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.

"Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!" huusivat Virnemäen pojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.

Ja kävi Eino heitäkin opastamassa.

Mutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen mökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa kädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen avaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa…

Kolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.