Ulla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä hiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan puhuttu.
Mikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa asetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen Herralan ja laidimmaiseen pappilan.
Siinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi liikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen pappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.
Avaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta aikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta kuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista jauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus kevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli…
Mikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale valkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja tyhjensi siihen pappilan viilipiimän… ähkäili siinä ja pyörähteli toimessaan…
Unehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki viekoittelevan silavakimpaleen…
Mikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein purematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:
"Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista…"
Hän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää…
Ullan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että piti sylkäistä.