Melkein joka taloon oli Ullan-Einoakin käyty kevätkylvön tekoon, mutta ei ollut lähtenyt. Mikkoa ei ollut kukaan uskaltanut pyytääkään, hyvin tietäen, ettei Mikko missään nimessä nyt lähtisi, kun ruokavaroja oli kuin kuninkaan linnassa.
Määrätyt lantakuormat oli Mikon pelloille jo tuotu. Ojalaisen tuomat kolme kuormaa tallilantaa pani Mikko mäkipellolleen, joka oli toisella puolella myllytietä, ja Kankaan tuomat kolme kuormaa karjalantaa rantapellolle, jossa ruokamulta oli karisempaa. Siihen tuli lisäksi oma tunkio käymälästä, jota Eino Apunlaaksosta lainaksi saadulla yksirattaisella työntölavalla kuljetti pellolle sieviin läjiin.
Parhaillaan siinä Mikko ja Eino puuhailivat iltapäivän lämpöisesti paistaessa Repovaaran laitaan. Tyyni ja loistava oli ilta, ja käki kukkui vaaran kupeella. Suuri ja tulvillaan oleva joki, joka tänne korkean mäen laitaan välkkyi kuin hopeinen kenttä, näytti kuin hiljentäneen kulkuaan, kun kylvönteko oli käsissä.
Silloin he näkivät Herralan vanhan isännän tulevan aika vauhtia puserosillaan myllytietä mäkeen. Mutta eivät olleet kumpikaan huomaavinaan, puuhailivat vain, Eino lantaa vetäen, Mikko kasoja tasaisesti pellolle levittäen.
Herralassa oli toinen renki tullut kipeäksi, vuoteeseen aivan. Kiire kylvön aika oli, eikä väkeä saanut mistään. Oli lähtenyt pyytämään Einoa. Rennosti hän maksaisi palkan joko rahassa tai tavarassa.
Niin puheli Herrala.
Mikko ja Eino kuuntelivat äänettöminä, ja Herrala odotti vastausta kuin senaatin päätöstä.
"Niin… Mitä arvelet, Eino?" kysyi vihdoin Mikko.
"Enpä mie", sanoi Eino. "Kengätkin täytyy tässä ensiksi paikata…"
Herrala suuttui.