"Onkos Aapon-Ulla kotona?" tikasi hän.
"Ojalaisessa on perunan panossa", vastasi Mikko.
Suutuksissa oli Herrala, mutta minkäs noille lurjuksille teki! Ne elivät niinkuin tahtoivat, eikä niille mahtanut mitään! Maapalanenkin, johon Mikko oli pirttinsä ja peltonsa tehnyt, oli kylän yhteinen someropalsta, eikä hänen tarvinnut siitä kenellekään veroa maksaa. Olisipa ollut talon torppa, niin hiiteen olisi ne laiskat häätänyt…
— Ne ovat kummia miehiä, — ärisi Herrala itsekseen. — Kun työtä olisi ja hyvän palkan saisivat, niin eivät vieraan työhön lähde… semmoista oli koko suku ollut… ja voivat olla nälässä viikkomääriä, mutta eivät vaan kerjäämään tule eivätkä omin lupinsa ota… Ullakin, vanha ja vaivainen ihminen jo, ruokkii laiskana täyttä miestä…
Vihapäissään Herrala käveli Ojalaiseen ja alkoi ripittää Ullaa Einon vuoksi.
"Minkäs minä teen… Kun käsken työhön menemään, niin äijän piru on silloin aina poikaa puolustamassa", selitti Ulla. "En minä mitään mahda…"
Ja Ulla oli itkevinäänkin.
Mutta pellollaan jatkoivat Mikko ja Eino työtänsä ja saivat pian lannat levitetyksi. Illempana oli Ojalaisen määrä tulla kyntämään. Siitä oli Mikko jo hyvittänyt Ojalaiselle myllynjauhatuksen aikana. Pappilasta hän oli saamassa siemenet ja oli ne ruustinnalle maksanut jo talvella vannehtimalla lehmänastioita. Ei muuta kuin noutaa siemenet pappilasta kuin hyllyltä!
Mutta eipä kuulunut Ojalaista hevosineen tulevaksi, vaikka puhe oli ollut, että kun aurinko on Luppion kohdalla, silloin pitää tulla. Siihen mennessä saisivat Mikko ja Eino lannat levitetyksi.
Mikko ei malttanut vartoa, vaan läksi muistuttamaan Ojalaista ja otti säkin matkaansa, aikoen samalla käydä pappilasta siemenet noutamassa.