Eino jäi yksin.
Nälkä oli tullut työssä. Eino kävi pirttiin, mutta tyhjät olivat hänen omat varastonsa. Ei ollut Ullallakaan leipää yhtään murusta, ja piimäpytynkin oli pessyt ja nostanut uunin päälle kuivumaan.
Mutta Mikon piimäpytty tuntui olevan täynnä, ja kun Eino meni porstuaan, arkusta katsomaan, oli siellä Mikolla kaksi koskematonta leipää eikä kolmannestakaan vielä ollut otettu kuin palanen laidasta. Ja aika kimpale silavaa aivan arkun nurkassa, leipäin peitossa…
Eino tunsi nälkänsä kasvavan, ja sen enempää tuumaamatta hän otti leivän ja silavakimpaleen ja läksi pirttiin syömään. Ottipa Mikon piimäpytystäkin kipollisen palan paineeksi. Mutta syödessään hän kuulosteli, milloin Mikon askeleet kuuluisivat, käväisipä pala suussa pirtin päässä vakoilemassa…
Ojalainen tuli, kynti molemmat peltotilkut, jotka olivat neliönmuotoisia, viitisen syltä sivu…
Mutta Eino söi kaiken silavan, eikä jäänyt leivästäkään mitään. Korjasipa vielä murutkin pöydältä ja pani Mikon piimäpytyn paikoilleen pöydän alle.
Sitten hän lähti lapioineen pellon kulmia "lopettamaan", niinkuin Mikko oli neuvonut.
Silloin Mikkokin, jyväpussi selässä, palasi pappilasta ja ensi töikseen noitui, että Ojalainen oli huolimattomasti kyntänyt, liian leveän oli viilun ajanut ja liian matalan…
Myöhään illalla, puoltayötä lähellä, olivat molemmat pellot kylvölle valmiina.
Mikko ei itse osannut kylvää, vaan Apunlaakson emäntä oli sen aina Mikolle toimittanut. Hän kylvi Mikon mielestä parahiksi sakean. Muut kylvivät milloin liian sakean, milloin taas liian harvan, että tuli kylvön takia suuri vahinko…