Niitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä, että kapineita oli liikuteltu…
— Voi taitamaton… ja leipä poissa… ja mitä helvettiä… koko silavakimpale… Pojan perkele… Syönyt on… syönyt on…
Hän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä suustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui molemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi jauhattaa kuin pölkyn päätä…
Mutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin liepeistä, jotka repesivät helmaan asti…
— Äijä saatana… elä raada hiuksia, — huusi hän minkä jaksoi.
Mutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja tavoitteli kurkkutorvesta kiinni…
Mutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen naaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen… Mikko kimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi…
Siinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä roiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa… Ulla ei saanut muuta asetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti semmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin ruomat ja veri ikenistä tirskahti…
— Pääpelin portto, — huusi Mikko ja tavoitteli Herralan myllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino ehti väliin…
Samassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan sanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.