— Mies ja vaimo… ja sinä, Eino… tietäkää, että vanhurskas Herra teidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi… Viimeiset ajat ovatkin elettävänämme… Herra, Herra! käännä kasvosi näiden langenneiden lastesi puoleen…
Ja niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin oli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.
* * * * *
Kesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki töissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta henkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma musteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai jalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi julman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut, vaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi, rukoilivat Ullan kivisissä kourissa…
Ja sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein lakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion kuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä ruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi halvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä kuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.
Mikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus paikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei ollut.
Ullan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut muuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti janottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa…
Väkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin tuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.
"Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että…" oli Einon tapana puolustuksekseen sanoa.
Samaa keinoa käytti Mikkokin.