Mutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään, puita talven varalle keräämään.
Ojalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos pitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen lupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu ja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä koskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä niinkuin omaan metsäänsä…
Mutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä. Oli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli olevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan… Olivat sanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin…
Niin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun keräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä, että puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.
Nyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi olevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.
"Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni lappalainen", kertoi Mikko. "Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi selittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet… Poroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma, toista sataa vuotta…"
"Voi helvetti… Vai niin kauan…"
"Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin…"
Kun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:
"On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen… Maan alla on helvetti ja taivas tähtien takana… Koulun kartasta näkyy, kuinka on maita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita…"