"Se olisi aika paukaus", nauroi Eino piikain selän takana, suu ja silmät tyhmästi selällään.
"Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille", virkkoi Ojalainen. "Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä haju maahan tulee, niin tappaa paikalla."
Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja istahti riihen kynnykselle.
"Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään… eli olisiko häntä hipaissut mihinkään?" kysyi hän Ojalaiselta.
Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin vastasi:
"Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet koskisivatkin…"
"Jouhetko?"
"Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein hepo laukkaa…"
"No jo on kummaa…"
"Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin, milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä…"