Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia. "Varhainen luulin olevani… parhaiksi taisin ehtiä", sanoi hän.
"Parhaiksi ehdit…"
Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille rakentamaan.
Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.
"Sinusta ei tule miestä koskaan", haukkui Mikko. "Et viitsi lyödä, että jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä vahinkoja…"
Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.
"Saatana… jos et pui paremmin, niin isken varstalla", noitui Mikko. "Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan…"
"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso… senkin talpukki…"
Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja nimitteli rumilla nimillä… sanoi semmoisen sanan, josta Ulla silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla…
Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten varstallaan Ullaa kohti… Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa kuin oravaa puuhun… Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira…