Mikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen peltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran laidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt ja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui Mikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää mitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä laakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa käyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä vieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen vähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa nimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.
Tuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava Repo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja kotoinen kylä, kirkolta alapäähän, — siinä se maailma, jonka Mikko tunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään tehnyt.
— Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa — joka haaralla, — mietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. — On sitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat… jos lie totta mitä kansakoululapset puhuvat… On maita ja meriä ja puolta korkeampia vaaroja kuin tuo Palovaara…
Ojalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli pohjassa suuri reikä.
— Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi tehdä vedenpitävät! — ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla, paikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.
Kyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin talvea, mutta harvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun ei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin silloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin lujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin, ettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan kylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina olevan muita kiireitä.
Eikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian kengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli juuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta loppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.
— Ullalla niitä on vielä perunoita, — mietiskeli Mikko. — On tässä omassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä Apunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että vaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään perunaa… Vaan odotappas aikaa… pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja silloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän… ja silloin taitaa Ullallakin vesi suuhun laskea… luulen…
Ja päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan kiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan irvistykseen vääntäen.
Johtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin. Miten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana, kun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita… Mutta viisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan vihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen naitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo äpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät. Mutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin on kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon pirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi Ullan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja puhdistaa pirtti silloin tällöin.