Siihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli varovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: "Muistat kai välipuheemme?" Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli, ja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin, johon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.

Sitten vihittiin.

Mikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.

— Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, — jatkoi Mikko äskeisiä ajatuksiaan. — Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta silloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi… ja hoitaa on saanut… en ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan…

Tämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin tahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin. Ojalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli syksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään kolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja vannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda lanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti…

Ei kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen maksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa hänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi… Sai mennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän useimmiten olikin…

Muut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja särvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa maksamassa…

Mutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei saatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille. Sillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka olikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko… Kerran oli Ojalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon ulkoniitylle… Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella Iso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä, niin kesken päivän väsyivät… Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että eipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi niittäjäksi…

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten kenenkään heinäntekoon enää lähtenyt…

Eikä lähde…