"Ja siemenet olivat niin hyviä… parasta Tanskan potun alaa — pappilasta alun olen saanut, — ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee… No arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että… on se isäntää tuokin Ojalainen", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä piennarta sivu kulkemaan.
Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.
— Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa… Ei liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin…
Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt miettinyt… Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja sen mukaan keittää… että koko talven riittäisivät…
Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.
— Siinä oli yksi keitto…
Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.
— Siinä on toinen keitto…
Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.
— Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää — ja yhtä huonoilta ne näyttivät — niin…