Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä… Pitkä on talvi… Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä Pyhäinpäivään viisi viikkoa… Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä kevätpuoleen riittäisivät…
Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.
Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä kuokkiessaan.
Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi — kymmenkunta keittoa — niin ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä…
Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja rupesi tekemään laskuja… Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu, olivat pimeitä, pakkaskuita… Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen… silloin olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa…
Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea…
Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin…
Joulukuussa oli viikkopyhiäkin… silloin täytyisi keittää…
Hän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat riittävät toukokuun loppuun…
— Eipä tässä sentään hätää olekaan, — hymähti hän. — Ulla tuo kuuluu saaneen suuria perunoita ja paljon… No saakoon… onpa sillä poika syömässä.