* * * * *
Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa… vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan…
Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla… Silloin saivat tämänkin kylän isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta alkaen…
Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana…
Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria, palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.
Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään tapahtuneen.
Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään lämmitti ilmaa.
Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli tähtiä…
— Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä… Ei sanonut Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo… Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut kuin paha vasikka veräjästä… Nyt ympäri taivasta valssailee… ja saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan… Vaan mille kohdalle putoaa, niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu… Tänne pohjoiseen päin kuuluu tulossa olevan…
Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.