VI
Lauhkea oli talven alku.
Vielä joulukuussa satoi vettä, ja lunta ei ollut kuin nimeksi. Mustana ja synkkänä värjötti Repovaaran laita, ja Repo-ojan pauhu kuului valitusääneltä.
Joskus kiskoi pakkaseksi, metsän puhdisti usvasta, jääti myllyntokeet ja rännit, ja talveksi näytti todella rupeavan, mutta päivän kahden perästä taas vihmoi vettä, ja oli pimeänä usvana koko maailma.
Ei edes kuumottanut pahimpina päivinä Repovaaran kylkikään usvan läpi.
Toinen toiseltaan kysyi, milloin loppuu tämä rospuutto, milloin tulee raitis, valkoinen ja hauska talvi, milloin jänkkien poikki kantaa luja kirsi ja milloin revontulet roihuavat ja pimeitä iltoja valaisevat.
Mutta syyn tiesivät toiset selittää. Halleyn tähti läheni lähenemistään maata, ja siitä lähti lämmin höyry ja lämmitti pilviä, lumen vedeksi sulatti. Ja tiesivät kertoa, että ulkomaalla oli jo nähty, jostakin korkean korkeasta tornista, jonka sivu oli vihkaissut…
Mikon pirtillä usein siitä puheltiin. Iltaisin kokoontui sinne miesväki kuulemiansa juttelemaan.
Mikko usein pani vastaan, mutta kun kuuli, että niin oli lehdissä sanottu, niin täytyi uskoa.
Joulun aikana viho viimein tuli talvi, nousipa pakkanenkin entiseen voimaansa.