Kirkkaina iltoina Mikko seisoi mökkinsä nurkalla ja tähtäili taivaalle. Ei se kummemmalta näyttänyt kuin muinakaan vuosina, vaan mikäpä tiesi, minä hetkenä muuttuisi…
— Tänne pohjoiseen päin kuuluu olevan tulossa, ja vaaraisia maita kun on, niin niitä likeltä kuuluu menevän… kiitävän kuin itse vihollinen… Lempo soi, jos tätä jokivartta ylös tulee, — ja täällä kun ovat vuoriset maat, niin voipi hyvinkin vetää tänne päin…
Taitavat olla viimeiset ajat nyt elettävissä… "Merkkejä pitää näkymän auringossa ja kuussa"… mutta eipä mainitse tuosta häntätähdestä… Vaan niin se onkin, että se on salattu ihmisiltä…
— Mutta luulisi sen sentään jäähtyvän, kun tämmöisiä pakkasia jonkun viikon pitäisi… Perhana vieköön jäähtyykin, kun tunturien päällitse vihkasee… on siellä siksi vinkeä tuuli ja paukahteleva pakkanen, että loppuu siinä isokin hiillos… Jos taas tuota Ruotsin puolta mennee, niin siellä kun on vielä likempänä Norjan tunturit, niin eiköhän jäähdy ja pudota moksahda jonkun tunturin laelle ja siihen sammu iäksi päiväksi… kiertelemästä ja hännällään viuhtomasta… Sammuu, saakeli soi…
Niin Mikko mietiskeli, mutta ei hän Ullan eikä Einon kuullen mietteistään puhunut.
Mutta kun ilma taas lauhtui ja alkoi kulkea puheita, että tähti lähestyi, alkoi Mikkoa mietityttää, ettei taidakaan sammua… Kun loppuivat pakkaset…
Ja tästä lähtien oli Halleyn pyrstötähti hänen mielessään yöt päivät…
VII
Meni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.
Talvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni tarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli, kuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin mikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.