Avopäin rynnisti Mikko ulos, Eino hänen kantapäillään, mutta Ulla ei ehtinyt niin pian, kutomassa kun istui… Mikon pirtin päähän, josta oli avara näköala länteen päin, asettuivat katsomaan… Nyt se näkyi!
Ruotsinpuolista taivaanrantaa pitkin meni, pitkä sädehtivä häntä perässä. Mutta kaukana näytti olevan vielä häntä maasta, korkeimmistakin huipuista. Välistä näytti kulkevan nopeammin, välistä taas hiljensi vauhtiaan ja näytti laskeuvan alemmaksi maata eli vaarain lakia.
"Jo… jo koskee häntä tuon Isovaaran huippuun", haastoi Mikko hätäisellä äänellä. "Katsokaahan vaan! Jo nousee taas korkeammalle… Norjaan päin näyttää menevän .. Mutta jopa lentää nyt kiivaasti, ja häntä hulmuaa… Ei se tänne isolta näytä, vaan kaukana se onkin… Nähkääs, kuinka häntä heiluu… Jopa oli kumma, että sattui näkemään… Näkeeköhän Ojalainen… Mutta kaukana on… tuolla puolen Ylikainuun luulen olevan, vaikka täältä on viisi penikulmaa sinne…"
"Tuo nyt ei voi mitään, jos maahan koskisikin", arveli Eino.
"Joo, mutta kun se likemmäksi tulee, niin on kuuma kuin helvetin porstua…"
"Niin, ja keväällähän se vasta likellä onkin… lähestyy lähestymistään maata", sanoi Apunlaakson emäntä.
Ulla alkoi ääneensä itkeä ja huusi, että maailman lopun enne se on.
"Se tätä idänpuolista taivasta tulee takaisin", sanoi Mikko, pelon ja kammon vallassa.
Seisoivat siinä kujalla kotvan aikaa ja arvelujaan lausuivat, mutta eivät muistaneet, että täysikuu oli nousemassa Repovaaran takaa, vaikka tähän asti oli siellä piilossa ollut. Ja kun kuu korkeammalle kohosi ja vaaran takaa alkoi loistaa, himmeni Halleyn tähti ja sen häntä näytti hajoavan ja viimein näytti katoavan avaruuteen.
"Jo painuu Ruotsin puolen metsäkyliin… Nähkääs, kun menee, ettei enää paljoa erota… himmenee… himmenee ja valjummaksi käypi… Taitaakin vastata pakkanen Lapista päin", puheli Mikko.