Ja öisin, kun hän penkillään valvoi, ja tähtiä tuikki taivaalla, alkoi hän mietiskellä oman henkensä pelastusta.

— Näyttää, että samanlaisia ovat ihmiset nyt kuin olivat Noan aikanakin… Juovat, syövät ja elelevät huolettomina, vaikka varmaan tietävät, että lähtö tästä tulee… Ei tässä hukkuminen sentää tule, vaikka tulvaakin ennustavat, mutta julmempi loppu tulee nyt… palavat ja karreksi kärventyvät ne, jotka tielle sattuvat silloin kun tuo onneton, kuuma tähti maita ja mantuja viiltää… — Jos saisikin tietää, kuinka laajalti ottaa maata haltuunsa ja kuinka laajalle se hännän haju leviää, niin hätäkös olisi… Ei muuta kuin pakenisi niin kauas syrjään, ettei haju sieraimiin tuntuisi, ja vastatuuleen lisäksi… Mutta arvata sen saapi, että jos se maahan putoaa, niin leveältä se polttaa… ja maahan se koskee… Minun uneni tässä syystalvella…

— Ulla ja poika joutaisivat vähän kärventyäkin, heistä ei ole muuta kuin ristiä joka päivä… Vaan kyllä tälle tulee pirtillekin loppunsa, ja kuinka käynee, jos maa lakkaa kasvamasta, niinkuin kertoi Ojalainen, ettei neljäänsataan vuoteen vihreää kortta noussut…

— Mihin pelastaisi kapineensa ja missä hengissä pysyisi sen aikaa, että tähti olisi sivu mennyt? Sillä vaikka vielä niinkin hyvin kävisi, ettei itse pääpallo maihin laskeutuisikaan, niin häntä kuitenkin ainakin Repovaaran lakea koskettelisi, ja silloin tukehtuisi siihen hajuun…

Niin hän aprikoi.

Mutta äkkiä välähti hänen mieleensä pelastuksen paikka… Hän pakenee Jylyvaaraan, Jouni vainajan pimeään, kiviseen luolaan, ja asuskelee siellä päivän tai kaksi taikkapa kokonaisen viikon — niin kauan, että hännän hajukin on ilmasta haihtunut… Siellä oli varmassa turvassa… Monta kymmentä syltä vahvalta kiiltävää kalliota pään päällä — niin kestää se rytyyttää, ja luolan suun tarkkaan tukkii, niin ei pääse hajukaan mistään halkeimesta sisälle…

Kumma, ettei ollut jo ennen tämä mieleen juolahtanut! Vaan hyvä oli vieläkin! Sinne kerää kapineensa ja evästä… Jos tämä pirtti palaakin, niin kärventyvät Ulla ja Einokin… ja myllyt ja muut… Ehkäpä talot, jotka olivat aivan jokirannalla, pelastuisivat…

Mikko tuli kuin rauhallisemmaksi, kun pelastuksen paikan oli hoksannut.

Ei sanaakaan puhu hän kenellekään eikä ilmaise piilopaikkaansa… Hakekoot kukin turvaansa mistä tahtovat, mutta toimettomana tässä ei sovi olla, kun henki ja elämä on kysymyksessä…

Mutta sitten johtui mieleen, että väärin taisi olla, kun Ullan ja Einon jättäisi tänne paistumaan, vaikka pelastaa voisi…