Näkyihän selvästi Ullastakin, että murheessa eli ja kuolemaa pelkäsi, vaan taisi olla Ullallakin semmoista jälkeä takanapäin, ettei ollut helppo selvitä. — Kuka käski ottamaan toisen omaa, ja eikö liene huoruuden syntiäkin, luulen, enemmältä… Olen minä nähnyt, että Ulla tunnonvaivoissa on, ja jos anteeksi pyytää ja katuvaisena kaulaan lankeaa, niin saakoon anteeksi minun puolestani… onpa hän itsensä ruokkinut, niinkuin puhe oli vihille mennessä, ja Einonkin elättänyt… ja saattaisin minä sille sitten paikankin ilmoittaa — viime hädässä…
Mitä hänen omaan uskoonsa tuli, niin hyvät välit hänellä aina oli ollut Jumalansa kanssa… Mitä se kuului ihmisiin, miten hän eli ja oli… kunhan eli eikä ollut kenenkään vaivana eikä vastuksena… Eikähän sitä vielä mitään hätää ollutkaan… Aikaa ja evästä oli vielä toukokuuhun, ja siihen mennessä ehtisi vaikka mitä…
Pahempi oli Ojalaisen ja monen muun, jolla oli joukko perässä ja naukuvia sikiöitä… Mihinkäpä pakenisivat semmoisen lauman kanssa — tuo Virnemäen Heikkikin ja Apunlaakson väki…
Niin hän mietiskeli.
Ja aamupuoleen yötä hän nukkui.
Aamusella hän usein aikoi aloittaa keskustelua Ullan kanssa ja omista arveluistaan tuumailla, mutta kun ei Ulla aloittanut, niin ei hänkään.
— Palakoon sitten tähän, — päätti Mikko.
* * * * *
Kevättalvella läksivät Apunlaakson miehet… Olivat sanoneet, että menevät tukinhakkuuseen, mutta tulikin tietoja jälkeenpäin, että Jällivaarassa oli nähty. Mikko arvasi heti, että pakoon lähtivät Apunlaakson miehet, vaikkeivät lähtiessään tunnustaneet. Pelkopa oli!
Eräänä päivänä katosi Virnemäen Heikkikin, eikä kukaan tiennyt, mihin päin oli lähtenyt. Kun Mikko tiedusteli Heikin vaimolta, Kaijalta, mihin Heikki oli mennyt, niin Kaija vastasi: