"Puulaakin töihin aikoi, ja kun työpaikan löytää, niin lupasi kirjoittaa."
Mikko kertoi Ullalle kuulemansa ja arveli omasta puolestaan, että Halleyn tähteä pelkäsivät ja siirtyivät ajoissa pois.
"Vaikka lapsellistahan sitä on pelätä… Kohtaahan se kuolema ihmisen missä hyvänsä", puheli hän Ullalle, ikäänkuin lohduttaen.
Mutta Ulla näkyi itkevän.
Eräänä päivänä Mikko viipyi koko päivän koululla, koska opettajalla sattui olemaan ylimääräisiä töitäkin, ja palasi mökilleen vasta myöhään illalla.
Kun hän pirtin eteen tuli, huomasi hän tuomisen tikun olevan sinkilässä, — joka oli merkki, ettei ollut ketään kotona.
— Mihinkähän ne nyt molemmin ovat menneet? — ihmetteli Mikko.
Mutta kun hän sisälle meni, havaitsi hän, että Ullan villahuivi oli poissa, samoin uudet kengät, jotka orren naulassa olivat riippuneet. Ja kun ullakkoon kiipesi, näki, että Ullan pyhävaatteetkin olivat kadonneet. Jauhoastiassakaan ei ollut jauhon pölyä, ja kadonnut oli piimäpyttykin pöydän alta. Einon kapineita ei ollutkaan muuta kuin karvalakki, joka oli orsinaulassa ollut, mutta kadonnut oli sekin. Mikolle juolahti mieleen, että pakoon ovat lähteneet.
Mutta mihinkä?
Hän tarkasteli kaikki omat kapineensa, olivatko tallella. Paikoillaan olivat kaikki. Pikilankakappale ja äimä, jonka aamulla oli akkunan välipuuhun pistänyt, oli poissa. Mutta äimä olikin Einon kinnas-äimä, jonka Ojalaisen piika oli syksyllä riihten aikana lahjoittanut…