Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä, jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria vahingoita oli tulva tehnyt.

"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee", sanoivat ihmiset.

Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän rauhaa.

Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä…

Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!

Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään käyneet — aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.

— "Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona…" —, muisteli Mikko.

Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko elävänä vai kuolleena.

Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin ja olla muutenkin kiltti — jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä muut Halleyn tähden hävitykseltä.

Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.