Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin Erkinpäivän kohdalle, merkiksi… kuoleman merkiksi.
Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt. Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti tulitikkuja.
Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista tehty, yhden laudan — siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin oli tuomisen tikun paikalleen pannut… Kaikki oli siis selvänä.
Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa, veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko pirttinsä päästä alas kylään katseli.
Jos kävisi vielä Repovaaran laessa… ja katselisi pohjoiseen, näkyisikö erinomaisempaa romotusta… Pitäisi se jonkunlainen romotus näkyä…
Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään suoraan pirtiltään.
Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä. Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata…
Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle taivaanrannalle tähysteli…
Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.
Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.