Aivan niinkuin entisinäkin keväiminä!
Linnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire on kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.
Eino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään joutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.
Mutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun neuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.
Ojalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut helpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen oli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä…
Mutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi, antanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten vielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi aamuryypyiksi — niin sovinnon on Mikko tehnyt…
Ja nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta kymmentä vuotta.
Tulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.
"No, Einosta taitaa kehittyä mylläri", arvelee.
"No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille uskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin… Ei toisen omaan koske…"