Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?
Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea, kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen mieleensä.
Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli vartalokin ja sama musta tukka…
Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton voima syvällä mielen pohjalla.
Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät, joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät, joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa…
Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti…
Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä nähneensä utukuvan… Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut pöytänsä päähän istuutuvan… Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen oma mielensä oli esiin loihtinut!
Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle onnenpäivä koskaan valkenisi.
Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli taakseen rannalle ja kylälle päin…
Se ei sittenkään ollut harhanäky!…