"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."
"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella, poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"
Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.
II
Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.
Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti epäilevän.
"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.
Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.
Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää rinnettä alas tielle päin…
Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen hiihtävän pappilasta päin… Hän ehti nähdä vain solakan varren, siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan…