Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen takana korkeamman vaaran laidassa… Hän näki oman kotinsa aamuauringon kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta…! Aavistiko kukaan, että sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä mies? Tuskin.
Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon…
Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle. Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia, joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät… Mihin hän hiihtelisi?
Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin…
Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin… ja katoavan näkyvistä…
Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän, joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät, lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili…
Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja. Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja rikasta satumaailmaansa… ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään kanssa…
Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana hankiaamuna… Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä… Esteri tätä ymmärtäisi… Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta…
Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden kuusien takaa…
Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli metsissä.