Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.
Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.
Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin näköistä… Ja nyt oli kuitenkin nähnyt… vilahdukselta vain, mutta kylliksi kuitenkin…
Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi. Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli luovan ilmalinnoja…
Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.
Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi. Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen voimaansa ja vihloi sydäntä…
Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä, joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!
Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan, joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.
Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?
Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.