"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.
"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle…"
Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.
"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema… joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."
Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.
"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että… että minusta on alkanut tuntua…"
"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään… Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.
He palasivat pappilaan päin.
"Elämä on niin kummallista… Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan…"
"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi… Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."