Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.
"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.
Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.
"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.
Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.
Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.
Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.
Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta… lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin…
Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.
Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten…