Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa…

Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä…

Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään — oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi…

Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!

Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta… Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista… Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!

Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut…

Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista… Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu… Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta…

Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso… Olipa niinkin, mutta kuitenkin… vastenmielinen hän oli Helville… Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen…

"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.

Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä… Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät…