Sen näköinen piti miehen olla!
Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta…
Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt…
Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim…
Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?…
Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista… jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin…
Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa…
— Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, — hän huokasi.
Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:
"— Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu… Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista… Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni… kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"