Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut…
Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa… siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois… Ehkä hänkin pääsisi sinne…
Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.
IV
Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.
Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.
"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"
"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä… Minun tekisi mieleni tuonne kauas… oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin… Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria…"
"On siellä… Rattostunturi on korkein… Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän… Mutta siellä on karhuja ja ahmoja… ja kaukanakin se on…"
"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"