"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa… tätä luontoa, jota minä rakastan ja josta imen elämäni."
"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.
"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.
"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi kesän…"
Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.
Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon väräjämään.
Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui vavahtavan.
Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen pintaan.
Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.
Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan…