Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:
— Hän on toisen oma… toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta…
Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti väsyneesti tutulle paikalleen.
Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi… joka oli pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa… jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä…
Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja loisteliaana hänen eteensä… käy kuin kirkastetusta maailmasta…
Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä toteutuneet?
Olivat.
Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.
Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta…
Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi käydä hänen sydämessään.